Syysseminaarimuistoja

Kun nuorena miehenä astuin vakuutusalan palvelukseen, oli ensimmäisten viikkojen aikana tarjolla sekä työeläkepäivät että aktuaaritoiminnan kehittämissäätiön syysseminaari. En voinut käsittää, että ihan ilmaiseksi — eli pohjimmiltaan työnantajan tai säätiön piikkiin — sai syödä ja juoda niin paljon, ettei vatsalaukku enää vedä eikä sielu siedä.

Siitä pitäen nämä kaksi olivat kuin apokalyptisen talven merkit: ensimmäinen pasuuna soi Itä-Pasilan kattojen yllä, toinen kajahti Lapinmäentiellä Helsingin Munkkivuoren kulmalla sen jälkeen, kun TyEL-päivien krapula oli hellittänyt.

Ennen muuta niistä tuli traditio, joista toisesta luovuin vasta hylättyäni ammatillisen kehtoni, työeläkealan. Syysseminaari sen sijaan on jäänyt elämääni. Vuodesta 2007 lähtien olen käynyt muistikuvieni mukaan joka ainoassa, ja ainoastaan vuonna 2011 ennätin istua vain puolet jonkun siviilielämän kotkotuksen vuoksi, taisin olla ostamassa silloin ensiasuntoani tai jotain muuta sellaista vähäpätöistä.

Muuten olen luterilaisella nöyryydellä käynyt istumassa vuotuisen seminaarin, vaikka agendalla olisi ollut mikä syväsukellus Solvenssi II -direktiivin viimeisimpien hienosäätöjen implikaatioihin kansallisessa lainsäädännössä, ja vielä pahimmalla paikalla aikataulussa, viimeinen tunti ennen väliaikakahveja.

Toisaalta rakkaimmat muistot liittyvät tällaisiin pieniin seikkoihin. Ensimmäistä syysseminaariani varten kollega neuvoi varaamaan jotain imeskeltävää, kurkkupastilleja, jotta pysyisi paremmin virkeänä. Idea on hyvä, mutta neuvo on joka vuosi palannut mieleeni vasta silmäluomien valahdettua ensimmäisen kerran.

Joinain vuosina olen yrittänyt varata lukemista siltä varalta, ettei varsinainen esitys kykene viemään jakamatonta huomiotani. Kerran melkein retkahdin, mutta sitten huomasin seuraavalla penkkirivillä vanhemman finanssivalvojan moittimaan valmistautuvan katseen, joten oli pakko sujauttaa Alastalon Salissa takaisin laukkuun. Ei minulla mitään SHV-tenttikirjallisuuttakaan ollut mukana, joten pakko oli yrittää parhaansa ja saada selkoa asiasta, jota ei aivan täysin ymmärtänyt silloinkaan, ja jota selostettiin kielellä, jota muuten ymmärtäisi, jos ei esiintyjän viljelemä murre olisi ollut haastavammasta päästä.

Joskus käy vähän sääliksikin esiintyjiä, jotka ovat kovan vaivan nähneet esitystensä valmisteluun, monesti he ovat matkustaneet hiilidioksidipäästöjä säästelemättä toiselle puolelle maapalloa, ja perillä he tapaavat tuppisuisen seurakunnan. Kun tulee kysymysten aika, kääntyvät katseet kengänkärkiin ja valkokankaaseen, jossa vilkkuu viimeinen kalvo: Thank you for your interest! Any questions, comments? Monet kerrat olen miettinyt kuumeisesti fiksua kysyttävää. Viimeksi vuonna 2019, kun ajatus etäseminaarista tuntui vielä uuden ajan hömpötykseltä, muistan melkein aikoneeni kysyä jotain ja yllättää paikalla olleet tutut, mutta pidin sitten suuni. Pelkäsin nolaavani itseni ja paljastavani kaikelle maailmalle tyhmyyteni. Kun vaivaantunut hiljaisuus jatkui, ajattelin kuitenkin lausua esiintyjälle, että Welcome to Finland, I’m so sorry, mutta yhdistyksen puheenjohtajan lähes spontaani puheenvuoro pelasti minut viime hetkellä avaamasta suutani.

Sitten on tietysti loppuhuipennus. Hetki, jota joka vuosi odottaa, vaikka luulisi että yli kymmenen syksyn jälkeen Esko Kivisaaren kommenttipuheenvuoroihin olisi jo tottunut.

Niin, ja ruokaakin on. Että ehkä minä sitten tänä vuonna laitan seminaaripäivänä ykköset päälle, sujautan laukkuuni Päättymättömän Riemun, jonka kirjanmerkki on sivulla 310, otan raitiovaunun Vallilaan ja liityn jälleen osaksi ikiaikaista perinnettä, jota voi sitten vielä vanhempana muistella.